Runo

Rouhiutua niin,
etten erottuisi edes hiekasta.

Meri suolaa minut valmiiksi,
jotta sisältäni puhkeavat haavat
eivät jäisi huomaamatta.

Minä en luo edes varjoa.

Kaikki on liian tässä,
koska sinä.

Silmäni täynnä
ihon leikkaavia reunoja.

Antaisit edes rikkoa sormenpäät.

Ja jälleen meri.

Syli täynnä kouristelua
aiheuttavia hyväilyjä.

On pakko painaa kämmenet
hiekalle.

Huutaa autius pois.

Runo

Jokin liikkeidesi
ehdollistumattomuudessa
sai minut tuntemaan,

että olemme käyneet tämän keskustelun tuhannesti ennenkin,

ja nähneet samoja unia,

vaikka kasvosi ovat toiset
ja nimesi merkityksetön.

Runo

Lopulta olit vain närästys
varomattoman kahvikupillisen jälkeen.

Runo

Etkä sinä kavahda,
vaikka vuodan mätää
ja tipun matoja.

Muistutat vain,
etten siihen maatuisi,

sillä kaipaisit liikaa
niitä päiviä
jolloin helisen,
ja tihkun valoa.

Runo

Meidän juuremme kasvoivat
eri maaperiin.

Minä nautin karujen kivikkojen armeliaisuutta,
sinä syleilet maan rikkaita kupeita.

Salaa toivon,
ettei minulla olisi tätä havupuiden sitkeyttä.

Antaisin oksieni kasvaa oksiesi lomaan,
ja notkuisin hedelmää.

Mutta minä seison aina suorana,
kun sinä ojentelet oksiasi kuin maailmanpuu.

Runo

Niinä öinä, kun uni on harsonohutta,
ja pimeys syleilee tulevia hetkiä,
minä havahdun kurjen lauluun,
ja muistan,

että se on kevät.

Runo

Sinulle se kaikki oli vain lempeää sadetta

etkä osannut kuvitella,
että jokainen kerta minulle
oli kuin mantereita järisyttävä tulva,
joka vei mukanaan puolet
eikä palauttanut kuin palasina.

Vaikka annoin sinulle myrskyvaroituksen,
tuli se sinulle silti yllätyksenä,
ettet enää tunnistanut minua,
kun rantaviivani olivat uudelleen piirtyneet.