Runo

Rouhiutua niin,
etten erottuisi edes hiekasta.

Meri suolaa minut valmiiksi,
jotta sisältäni puhkeavat haavat
eivät jäisi huomaamatta.

Minä en luo edes varjoa.

Kaikki on liian tässä,
koska sinä.

Silmäni täynnä
ihon leikkaavia reunoja.

Antaisit edes rikkoa sormenpäät.

Ja jälleen meri.

Syli täynnä kouristelua
aiheuttavia hyväilyjä.

On pakko painaa kämmenet
hiekalle.

Huutaa autius pois.

Runo

Jokin liikkeidesi
ehdollistumattomuudessa
sai minut tuntemaan,

että olemme käyneet tämän keskustelun tuhannesti ennenkin,

ja nähneet samoja unia,

vaikka kasvosi ovat toiset
ja nimesi merkityksetön.

Runo

Lopulta olit vain närästys
varomattoman kahvikupillisen jälkeen.

Runo

Etkä sinä kavahda,
vaikka vuodan mätää
ja tipun matoja.

Muistutat vain,
etten siihen maatuisi,

sillä kaipaisit liikaa
niitä päiviä
jolloin helisen,
ja tihkun valoa.

Runo

Meidän juuremme kasvoivat
eri maaperiin.

Minä nautin karujen kivikkojen armeliaisuutta,
sinä syleilet maan rikkaita kupeita.

Salaa toivon,
ettei minulla olisi tätä havupuiden sitkeyttä.

Antaisin oksieni kasvaa oksiesi lomaan,
ja notkuisin hedelmää.

Mutta minä seison aina suorana,
kun sinä ojentelet oksiasi kuin maailmanpuu.

Runo

Niinä öinä, kun uni on harsonohutta,
ja pimeys syleilee tulevia hetkiä,
minä havahdun kurjen lauluun,
ja muistan,

että se on kevät.

Runo

Sinulle se kaikki oli vain lempeää sadetta

etkä osannut kuvitella,
että jokainen kerta minulle
oli kuin mantereita järisyttävä tulva,
joka vei mukanaan puolet
eikä palauttanut kuin palasina.

Vaikka annoin sinulle myrskyvaroituksen,
tuli se sinulle silti yllätyksenä,
ettet enää tunnistanut minua,
kun rantaviivani olivat uudelleen piirtyneet.

Runo

Olen romua sinulle,

hetken itsellenikin,

kunnes pudotan haarniskani

jaksamatta enää kantaa sitä vuoksesi.

Runo

Painamme kielelle helpotuksen,

kun äänet muuttuvat liian häiritseviksi

ja luomme haarniskoja,

kun joku talloo sydäntämme

kuin yrittäen saada sen rytmin muuttumaan.

Sietokykymme on ihaltavan ääretön,

kun kumarramme vuosisatoja vanhoja rakennelmia.

Emmekä huomaa miten maailma

niiden ulkopuolella on niin avara,

ettei sen saavuttaakseen

tarvitse kuin irrottaa.

Runo

Ja juuri silloin sinä tulet,

kun tuuli on piiskannut hiukseni pesäksi,

sääreni jääneet sänkisiksi

ja vaatteeni ovat ne ainoat puhtaat.

Runo

Joskus tunnistit kaikki tähtikuvioni

ja sait kaikkeuteni sykkimään.

Mutta tuhottuasi liian monta aurinkokuntaani,

en voinut kuin murskata sinulle antamani maailmat

vaeltamaan galaksiani pieninä kappaleina.

Joskus joku niistä iskeytyy planeetalle,

jonka luulin jo unohtaneeni.

Runo

Minun sisälläni on neljä kieltä,
joista yksi on vioittunut.

Kun tuo kieli soi,
olen nujerrettu mieli.

Salaa se tanssittaa minut
tyhjiin lupauksiin
ja valheellisiin syleihin.

Punoo sydämeni rytmin
käymään kanssaan
samaa tahtia.

Kun tuo kieli soi,
en välitä vaikka sattuu.

Mutta kun se vaikenee,
jäljelle jää vain sydän,
joka itkee menetystään.

Enkä voi ymmärtää
tuota neljännen kielen naista
kolmen muun soidessa.

Sillä kun tuo kieli soi,
olen vieraudessani taltuttamaton.

Runo

Sanat kumisevat

enää keuhkojen kaltereissa,

kunnes ne valuvat kuin vedet viemäriin

läppien lomitse täyttäen sydämen

karhunkielillä ja kadonneilla vastauksilla.

Runo

Minä vellon levottomana merenä.

Paiskaudun aaltoina rantakallioihin
ja hetken lennän pisaroina keveyttä tavoitellen,

uudestisyntyen.

Kunnes kohtaan seinämän,
joka heittää minut rajan yli

kulkemaan näitä rantoja
merta kaipaamatta

ja suolat haavoista 

pois sivellen.

Runo

Meille asetetaan jo lapsena silmille linssit,
jotka näyttävät vain yhden tien.

Sillä tiellä vaiennetaan hiljaiset äänet
ja luodaan kauneuden harhoja,
jotta kukaan ei ymmärrä havahtua.

Meitä varoitetaan,
että tieltä tippuvat
tippuvat kauan
eikä pohjalla ole kuin kuolema.

En kestänyt enää.

Pohjaa odotellessani
puran itseni valmiiksi palasiksi,

mutta jalkani kohtaavat vain
sammalten umpeuttamat polut
ja korvani kurkien kaipuuta henkiviä lauluja.

Löydän kiven,
johon on riimuin kirjoitettu:

"Näillä poluilla kulkevat ne,
jotka väsyivät seuraamaan
ja keskittyvät olemaan."

Enkä löydä enää palasiani,
sillä ne palasivat minuun
jättäen vain arvet muistoksi paikasta,
jonne en enää palaa.

Runo

Ilo hänen silmissään
kätkee tummuutta henkivät vedet,
joita hän suojelee sielunsa soilla.

Hänen ihonsa väreilee menneitä vaurioita.
Sen haurautta on vaikea nähdä.
Niin vahvasti hän kantaa olemuksensa
kuin kaiken hyväksyneenä.

Vain pienet eleet paljastavat,
että välillä hän seisoo polvia myöten hetteessä
etsien syytä nousta sen sijaan,
että antaisi itsensä hukkua.

Näen kuitenkin sulat hänen sormissaan.
Niiden kärjet ovat palaneet,
mutta niiden kasvua ei voi enää lopettaa.

Kun hän levittää siipensä,
koko maailma kohahtaa,
ja sinä päivänä
minä nousen hänen rinnallaan.

Runo

Galaksisi kohtaamisen jälkeinen tyhjyys.

Olen kuin kuu
jossain kuolleessa kolkassa,
jonne tähdet lakkasivat loistamasta
vuosituhansia sitten.

Miten hiljaa ikuisuus pyyhkii näitä meriä

luoden välillä hauraita merkkejä
jostain kerran tapahtuneesta.

Jos yritän vahvistaa niitä,
ne katoavat ja piirtyy tilalle irvistäviä hahmoja,
jotka saavat minut kavahtamaan.

Pakenemaan keveiden kivilajien alle.

Unohtamaan oman galaksini äärettömyyden.

Runo

Sinun kaikkeutesi on keskeneräinen
ja lohduttomuudessaan musta.

Olet liian raskas keveyteeni
ja miten suren kiertoratojemme erilaisuutta.

Mutta vaikka pimeytesi vahingoittaa minua,
laittaa minut horjumaan kuun varjopuolella,

on sinussa liikaa minua,
jotta voisin täysin siirtyä uusiin aurinkokuntiin.

Kun sommittelet kuuta sormiesi väliin,
heijastuu minun loisteeni sen kasvoilta.

Ehkä joskus ymmärrät katsoa minua niin,
että häikäistyt.

Runo

Kauniit ja pyhät
sanat rakentuvat kaltereiksi.

Pyöreään häkkiin, jossa olen,
sataa lohduttomuuden vedet.

Nuolevat ihoni limaiseksi,
kunnes olen jäätäkin kalpeampi.

Hetken olen se mitättömyys,
mitä olen.

Pieni heijastus jostain kaukaa
kuin tähti tuhansien verhojen takana.

Jotain, mitä minäkin joskus olin.

Yllättäen tunnen vedet
helteen lämmittämiksi

ja käteni puristavat tyhjää,
pian hamuten vapautta.

Runo

Kädenjälki painettuna kallioon
kuin huuto vuosituhansien takaa.

Ehkä tuon saman käden veret
juoksevat nyt minussa

etsien paikkaa
tästä tyhjien merkitysten autiomaasta.

Aiheuttiko silloinkin
kurkien laulu kaipuun jonnekin niin kauas,
ettei sitä voi tässä maailmassa saavuttaa?