Jo lapsena mietin mitä sade on.
Seison sadettimien alla ja annan veden valua ihollani. Vaatteiden kosteus on kuin märkä syleily. Se on niin tuttu tunne, että olisi voinut kuvitella vanhan ystävän kädet ympärilläni. Tarhurit eivät ole enää vuosiin jaksaneet ihmetellä sitä, kun seison maataloussektorin peltojonojen keskellä etsien kaipuulleni kotia.
Joskus olin kertonut heille haluavani tietää miltä sade tuntuu. Heidän mielestään minä olisin kuulunut sen perusteella jollekin aivan toiselle sektorille.
Esivanhempieni kotimaassa oli vuodenaika nimeltä talvi. Olisin antanut mitä tahansa siitä, että sadettimista olisi alkanut sataa lumihiutaleita. Minun on vaikea käsittää, että planeetoilla ilma voi olla niin kylmää, että se saa veden muuttumaan kiinteäksi. Jääksi. Maistelen sanaa suussani ja suljen silmäni yrittäen aistia jokaisen iholleni osuvan vesipisaran.
Aiemmin nolostelin sitä, että halusin kokea ja tuntea. Nykyään verhoudun mielelläni outouteeni, joka on niin harmitonta, että ihmiset antavat minun olla rauhassa.
Minä olen tiedonetsijöiden sukua. Minun veressäni on halu tietää.
Haluan tietää, miltä sade tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti