Runo

Meille asetetaan jo lapsena silmille linssit,
jotka näyttävät vain yhden tien.

Sillä tiellä vaiennetaan hiljaiset äänet
ja luodaan kauneuden harhoja,
jotta kukaan ei ymmärrä havahtua.

Meitä varoitetaan,
että tieltä tippuvat
tippuvat kauan
eikä pohjalla ole kuin kuolema.

En kestänyt enää.

Pohjaa odotellessani
puran itseni valmiiksi palasiksi,

mutta jalkani kohtaavat vain
sammalten umpeuttamat polut
ja korvani kurkien kaipuuta henkiviä lauluja.

Löydän kiven,
johon on riimuin kirjoitettu:

"Näillä poluilla kulkevat ne,
jotka väsyivät seuraamaan
ja keskittyvät olemaan."

Enkä löydä enää palasiani,
sillä ne palasivat minuun
jättäen vain arvet muistoksi paikasta,
jonne en enää palaa.

Runo

Ilo hänen silmissään
kätkee tummuutta henkivät vedet,
joita hän suojelee sielunsa soilla.

Hänen ihonsa väreilee menneitä vaurioita.
Sen haurautta on vaikea nähdä.
Niin vahvasti hän kantaa olemuksensa
kuin kaiken hyväksyneenä.

Vain pienet eleet paljastavat,
että välillä hän seisoo polvia myöten hetteessä
etsien syytä nousta sen sijaan,
että antaisi itsensä hukkua.

Näen kuitenkin sulat hänen sormissaan.
Niiden kärjet ovat palaneet,
mutta niiden kasvua ei voi enää lopettaa.

Kun hän levittää siipensä,
koko maailma kohahtaa,
ja sinä päivänä
minä nousen hänen rinnallaan.

Runo

Galaksisi kohtaamisen jälkeinen tyhjyys.

Olen kuin kuu
jossain kuolleessa kolkassa,
jonne tähdet lakkasivat loistamasta
vuosituhansia sitten.

Miten hiljaa ikuisuus pyyhkii näitä meriä

luoden välillä hauraita merkkejä
jostain kerran tapahtuneesta.

Jos yritän vahvistaa niitä,
ne katoavat ja piirtyy tilalle irvistäviä hahmoja,
jotka saavat minut kavahtamaan.

Pakenemaan keveiden kivilajien alle.

Unohtamaan oman galaksini äärettömyyden.

Runo

Sinun kaikkeutesi on keskeneräinen
ja lohduttomuudessaan musta.

Olet liian raskas keveyteeni
ja miten suren kiertoratojemme erilaisuutta.

Mutta vaikka pimeytesi vahingoittaa minua,
laittaa minut horjumaan kuun varjopuolella,

on sinussa liikaa minua,
jotta voisin täysin siirtyä uusiin aurinkokuntiin.

Kun sommittelet kuuta sormiesi väliin,
heijastuu minun loisteeni sen kasvoilta.

Ehkä joskus ymmärrät katsoa minua niin,
että häikäistyt.

Torstaimusiikkia

Runo

Kauniit ja pyhät
sanat rakentuvat kaltereiksi.

Pyöreään häkkiin, jossa olen,
sataa lohduttomuuden vedet.

Nuolevat ihoni limaiseksi,
kunnes olen jäätäkin kalpeampi.

Hetken olen se mitättömyys,
mitä olen.

Pieni heijastus jostain kaukaa
kuin tähti tuhansien verhojen takana.

Jotain, mitä minäkin joskus olin.

Yllättäen tunnen vedet
helteen lämmittämiksi

ja käteni puristavat tyhjää,
pian hamuten vapautta.

Runo

Kädenjälki painettuna kallioon
kuin huuto vuosituhansien takaa.

Ehkä tuon saman käden veret
juoksevat nyt minussa

etsien paikkaa
tästä tyhjien merkitysten autiomaasta.

Aiheuttiko silloinkin
kurkien laulu kaipuun jonnekin niin kauas,
ettei sitä voi tässä maailmassa saavuttaa?

Runo

Vain kaukaisia hahmoja vasta heränneillä pelloilla.
Lähestyessä ne kavahtavat aina siivilleen säilyttääkseen salaisuutensa,

mutta kuulemme ne varsinkin silloin,
kun vedet virtaavat kiihkeimmin ja usva hellii maan haurautta.

Rämeen keskelle ne rakentavat pesänsä
ja luovat uusia kaltaisiaan,

jotta yksikään meistä
ei koskaan eksyisi.

Runo

Rakkaus on ruumiidemme täydellinen yhteenliittymä

Se hetki, kun muotomme ovat nautintojen keskuksissa.

Mikä väite!

Entä rakkaus,

joka holahtaa läpi,

kun sairaat miehet eivät saa apua

mielensä rakennelmien purkamiseen.

Tai rakkaus,

jota tunnemme lapsia kohtaan,

kun he rikkovat rajallisuutemme yhä uudestaan.

Miten olisi rakkaus,

joka syntyy, kun kaksi täydellistä antautuvat

ja antavat toisilleen kaikki maailman polut.

Runo

Minun on antauduttava,
kun kurjet laulavat.

Paahdettava mennyt tomu iholtani
ja karistaa,
vaikka istun mättäällä
ihmetellen vaurioituneiden mäntyjen kauneutta.

Sillä huokaa vereni tulta,
läikehtii rintani.

Kasvaa sormissani jo sulat,
vaikka vielä tunnen seisoneen veden tuoksun.

Ja kun lopulta nousen,
olen säkenöivä olento.

Jo virvatulet unohtanut.

Runo

Runneltuina
keräämme rumuutta yllemme.

Mässäilemme jo tapahtuneiden hetkien merkityksillä.

Silti niin palavasti
sormemme haluaisivat kasvattaa sulkansa.

Miten kaipaavasti huokaavat kurjet pesistään
yrittäen herättää kaipuutamme muualle.

Lempeästi ne taittavat siipensä
rumuutemme ylle,
jotta joskus voisimme ymmärtää sen katoavaisuuden.