Runo

Meille asetetaan jo lapsena silmille linssit,
jotka näyttävät vain yhden tien.

Sillä tiellä vaiennetaan hiljaiset äänet
ja luodaan kauneuden harhoja,
jotta kukaan ei ymmärrä havahtua.

Meitä varoitetaan,
että tieltä tippuvat
tippuvat kauan
eikä pohjalla ole kuin kuolema.

En kestänyt enää.

Pohjaa odotellessani
puran itseni valmiiksi palasiksi,

mutta jalkani kohtaavat vain
sammalten umpeuttamat polut
ja korvani kurkien kaipuuta henkiviä lauluja.

Löydän kiven,
johon on riimuin kirjoitettu:

"Näillä poluilla kulkevat ne,
jotka väsyivät seuraamaan
ja keskittyvät olemaan."

Enkä löydä enää palasiani,
sillä ne palasivat minuun
jättäen vain arvet muistoksi paikasta,
jonne en enää palaa.