Runo

Sinulle se kaikki oli vain lempeää sadetta

etkä osannut kuvitella,
että jokainen kerta minulle
oli kuin mantereita järisyttävä tulva,
joka vei mukanaan puolet
eikä palauttanut kuin palasina.

Vaikka annoin sinulle myrskyvaroituksen,
tuli se sinulle silti yllätyksenä,
ettet enää tunnistanut minua,
kun rantaviivani olivat uudelleen piirtyneet.

Runo

Olen romua sinulle,

hetken itsellenikin,

kunnes pudotan haarniskani

jaksamatta enää kantaa sitä vuoksesi.

Runo

Painamme kielelle helpotuksen,

kun äänet muuttuvat liian häiritseviksi

ja luomme haarniskoja,

kun joku talloo sydäntämme

kuin yrittäen saada sen rytmin muuttumaan.

Sietokykymme on ihaltavan ääretön,

kun kumarramme vuosisatoja vanhoja rakennelmia.

Emmekä huomaa miten maailma

niiden ulkopuolella on niin avara,

ettei sen saavuttaakseen

tarvitse kuin irrottaa.

Runo

Ja juuri silloin sinä tulet,

kun tuuli on piiskannut hiukseni pesäksi,

sääreni jääneet sänkisiksi

ja vaatteeni ovat ne ainoat puhtaat.

Avaruuden kuvia

Täydellisyyden tavoittelu voi olla pahimmillaan tuhoavaa, mutta tässä tapauksessa se vei minut ihanaan luovaan tilaan, jossa sain viilattua nämä muutamat avaruuteen sijoittuvat runoni pieneksi kokoelmaksi.

Avaruus

Runo

Joskus tunnistit kaikki tähtikuvioni

ja sait kaikkeuteni sykkimään.

Mutta tuhottuasi liian monta aurinkokuntaani,

en voinut kuin murskata sinulle antamani maailmat

vaeltamaan galaksiani pieninä kappaleina.

Joskus joku niistä iskeytyy planeetalle,

jonka luulin jo unohtaneeni.

Runo

Minun sisälläni on neljä kieltä,
joista yksi on vioittunut.

Kun tuo kieli soi,
olen nujerrettu mieli.

Salaa se tanssittaa minut
tyhjiin lupauksiin
ja valheellisiin syleihin.

Punoo sydämeni rytmin
käymään kanssaan
samaa tahtia.

Kun tuo kieli soi,
en välitä vaikka sattuu.

Mutta kun se vaikenee,
jäljelle jää vain sydän,
joka itkee menetystään.

Enkä voi ymmärtää
tuota neljännen kielen naista
kolmen muun soidessa.

Sillä kun tuo kieli soi,
olen vieraudessani taltuttamaton.

Runo

Sanat kumisevat

enää keuhkojen kaltereissa,

kunnes ne valuvat kuin vedet viemäriin

läppien lomitse täyttäen sydämen

karhunkielillä ja kadonneilla vastauksilla.

Runo

Minä vellon levottomana merenä.

Paiskaudun aaltoina rantakallioihin
ja hetken lennän pisaroina keveyttä tavoitellen,

uudestisyntyen.

Kunnes kohtaan seinämän,
joka heittää minut rajan yli

kulkemaan näitä rantoja
merta kaipaamatta

ja suolat haavoista 

pois sivellen.

Runo

Meille asetetaan jo lapsena silmille linssit,
jotka näyttävät vain yhden tien.

Sillä tiellä vaiennetaan hiljaiset äänet
ja luodaan kauneuden harhoja,
jotta kukaan ei ymmärrä havahtua.

Meitä varoitetaan,
että tieltä tippuvat
tippuvat kauan
eikä pohjalla ole kuin kuolema.

En kestänyt enää.

Pohjaa odotellessani
puran itseni valmiiksi palasiksi,

mutta jalkani kohtaavat vain
sammalten umpeuttamat polut
ja korvani kurkien kaipuuta henkiviä lauluja.

Löydän kiven,
johon on riimuin kirjoitettu:

"Näillä poluilla kulkevat ne,
jotka väsyivät seuraamaan
ja keskittyvät olemaan."

Enkä löydä enää palasiani,
sillä ne palasivat minuun
jättäen vain arvet muistoksi paikasta,
jonne en enää palaa.

Runo

Ilo hänen silmissään
kätkee tummuutta henkivät vedet,
joita hän suojelee sielunsa soilla.

Hänen ihonsa väreilee menneitä vaurioita.
Sen haurautta on vaikea nähdä.
Niin vahvasti hän kantaa olemuksensa
kuin kaiken hyväksyneenä.

Vain pienet eleet paljastavat,
että välillä hän seisoo polvia myöten hetteessä
etsien syytä nousta sen sijaan,
että antaisi itsensä hukkua.

Näen kuitenkin sulat hänen sormissaan.
Niiden kärjet ovat palaneet,
mutta niiden kasvua ei voi enää lopettaa.

Kun hän levittää siipensä,
koko maailma kohahtaa,
ja sinä päivänä
minä nousen hänen rinnallaan.

Runo

Galaksisi kohtaamisen jälkeinen tyhjyys.

Olen kuin kuu
jossain kuolleessa kolkassa,
jonne tähdet lakkasivat loistamasta
vuosituhansia sitten.

Miten hiljaa ikuisuus pyyhkii näitä meriä

luoden välillä hauraita merkkejä
jostain kerran tapahtuneesta.

Jos yritän vahvistaa niitä,
ne katoavat ja piirtyy tilalle irvistäviä hahmoja,
jotka saavat minut kavahtamaan.

Pakenemaan keveiden kivilajien alle.

Unohtamaan oman galaksini äärettömyyden.

Runo

Sinun kaikkeutesi on keskeneräinen
ja lohduttomuudessaan musta.

Olet liian raskas keveyteeni
ja miten suren kiertoratojemme erilaisuutta.

Mutta vaikka pimeytesi vahingoittaa minua,
laittaa minut horjumaan kuun varjopuolella,

on sinussa liikaa minua,
jotta voisin täysin siirtyä uusiin aurinkokuntiin.

Kun sommittelet kuuta sormiesi väliin,
heijastuu minun loisteeni sen kasvoilta.

Ehkä joskus ymmärrät katsoa minua niin,
että häikäistyt.

Torstaimusiikkia

Runo

Kauniit ja pyhät
sanat rakentuvat kaltereiksi.

Pyöreään häkkiin, jossa olen,
sataa lohduttomuuden vedet.

Nuolevat ihoni limaiseksi,
kunnes olen jäätäkin kalpeampi.

Hetken olen se mitättömyys,
mitä olen.

Pieni heijastus jostain kaukaa
kuin tähti tuhansien verhojen takana.

Jotain, mitä minäkin joskus olin.

Yllättäen tunnen vedet
helteen lämmittämiksi

ja käteni puristavat tyhjää,
pian hamuten vapautta.

Runo

Kädenjälki painettuna kallioon
kuin huuto vuosituhansien takaa.

Ehkä tuon saman käden veret
juoksevat nyt minussa

etsien paikkaa
tästä tyhjien merkitysten autiomaasta.

Aiheuttiko silloinkin
kurkien laulu kaipuun jonnekin niin kauas,
ettei sitä voi tässä maailmassa saavuttaa?

Runo

Vain kaukaisia hahmoja vasta heränneillä pelloilla.
Lähestyessä ne kavahtavat aina siivilleen säilyttääkseen salaisuutensa,

mutta kuulemme ne varsinkin silloin,
kun vedet virtaavat kiihkeimmin ja usva hellii maan haurautta.

Rämeen keskelle ne rakentavat pesänsä
ja luovat uusia kaltaisiaan,

jotta yksikään meistä
ei koskaan eksyisi.

Runo

Rakkaus on ruumiidemme täydellinen yhteenliittymä

Se hetki, kun muotomme ovat nautintojen keskuksissa.

Mikä väite!

Entä rakkaus,

joka holahtaa läpi,

kun sairaat miehet eivät saa apua

mielensä rakennelmien purkamiseen.

Tai rakkaus,

jota tunnemme lapsia kohtaan,

kun he rikkovat rajallisuutemme yhä uudestaan.

Miten olisi rakkaus,

joka syntyy, kun kaksi täydellistä antautuvat

ja antavat toisilleen kaikki maailman polut.

Runo

Minun on antauduttava,
kun kurjet laulavat.

Paahdettava mennyt tomu iholtani
ja karistaa,
vaikka istun mättäällä
ihmetellen vaurioituneiden mäntyjen kauneutta.

Sillä huokaa vereni tulta,
läikehtii rintani.

Kasvaa sormissani jo sulat,
vaikka vielä tunnen seisoneen veden tuoksun.

Ja kun lopulta nousen,
olen säkenöivä olento.

Jo virvatulet unohtanut.

Runo

Runneltuina
keräämme rumuutta yllemme.

Mässäilemme jo tapahtuneiden hetkien merkityksillä.

Silti niin palavasti
sormemme haluaisivat kasvattaa sulkansa.

Miten kaipaavasti huokaavat kurjet pesistään
yrittäen herättää kaipuutamme muualle.

Lempeästi ne taittavat siipensä
rumuutemme ylle,
jotta joskus voisimme ymmärtää sen katoavaisuuden.

Runo

Rumia muistikuvia lapsista,
jotka olivat kadottaneet sylinsä.

Kuinka hauraita he olivatkaan
kovuutta sykkivien kuoriensa alla.

Niin kipeästi he kuluttivat itseään
merkityksettömiin suhteisiin

ja ihmettelivät sisuksiinsa avautuvia
tyhjyyden onkaloita.

Mädäntyvät ruumiit
olivat heidän kauneutensa alttareita

ja valheelliset paratiisit
heidän totuuksiaan.

Kuinka surullisia he olivatkaan
kapeissa taivaissaan.

Runo

Kuinka helppoa on määritellä itsensä

nimekkeillä,
autoilla,
kivetetyillä poluilla.

Tai omistaa.

Pujottaa kultainen rengas
ikuisuuden merkiksi

ja silti kysyä itseltään
samoja kysymyksiä
päivät ja vuoden läpeensä

tuntematta mitään.

Ja vain siirtämällä yhden kiven,
voi löytää palan taivasta.

Katkaisemalla yhden säikeen,
voi saada sata lisää.

Runo

Punoudut tahtomattani mieleni
rakennelmiin

ja hetkessä olen harsoa.

Kuinka sormesi voisivat
puhkaista minut riekaileiksi
etkä huomaisi mitään,

sillä se mitä olen sinulle luvannut,
olen rikkonut itselleni.

Miten helppoa olisi hautautua
noiden seinien lomaan
ja tyytyä himmeään valoon,
ellen olisi tehnyt niin
liian monta kertaa.

Sillä vain riekaleiden lomasta
voi tuntea auringon kaikkein selkeimmin.

Runo

Jossain ihoni alla kuhisee satoja naisia,
jotka ovat huutaneet nummille
saamatta vastausta

ja tukahduttaneet äänensä himolle,
joka kylvää mahoja siemeniä.

Runo

Sinä ruokit tyhjyyttäni sanoilla,
joiden pelkään olevan tarkoituksettomia.

Jo tapahtunut saa minut
luomaan mielessäni rakennelmia,
joiden läpi käsi menisi kuin savusta.

Törmään niihin kuin seinään
ja olen haurainta maan päällä.

Ehkä vain heijastus.

Maailman suurin illuusio,
jonka purkamiseen tarvitsisin
jumalten voimat.

Janoan sinulta sanaa,
joka tekee minusta keveydessään vahvan.

Sanaa,
joka minulla jo on.

Runo

Kestäisitkö asteroidisateet,
kun tulisit liian lähelle tarkoin vartioituja alueitani?

Kivipeltojen peittämät planeetat,
kuiden varjoiset puolet,
sotien jälkeinen avaruusromu kuolleiden aurinkokuntien raunioilla,

niitä kaikkia kannan mukanani.

Vastapainoksi saisit kaikki säkenöivimmätkin tähdet.

Kurkien laulut kukoistavissa maailmoissa,

jos vain kuulisit ne.

Runo

Valmiiksi kivetetyt polut,
nauhat puiden latvoissa.

Miksi se kaikki tuntuu väärältä?

Entä jos haluaisin kasata kivet pelloksi
ja sitoa nauhat solmuiksi.

Kitkeä kukat polun reunoilta
ja täyttää puiden rungot kaiverruksilla.

Huutaa peräänne:
- Tänne minä en jää!

Miete

Joskus sitä unohtaa,

että yönkin läpi on kuljettava

ja että pimeyden syleily

voi olla se kaikkein lempein.

Runo

Huulesi painautuvat lantioni kruunulle

ja hetkeksi unohdan, että olen hengittävä ruumis.

Joku säkenöivä olento syleilee sinua

ja huokaa: "voi helvetti".

Miete

Valoisimpina öinä toivon, 

että vanhana tapaan runoilijan,

joka rakastaa minua

viinilasin äärellä,

vaikka olen elämästä kulunut

ja muka kaiken nähnyt.

Runo

Avaan sylini, kun aika on oikea
ja olen hetken kuolematon.

Sanot, että sinulla on toinen
enkä voi ajatella muuta kuin rakastan.

Vaikka mieleni punoo tarinoita meistä,
ei niistä yksikään kerro sinusta.

Nauran, kun luisut ulottuviltani.
Annan perään lentosuukon

ja käännän kasvoni aurinkoon,
jotta en unohtaisi loistaa.

Runoja rakkaudesta

Kiiltomato

Valomerkki

Miete

Kuinka me kaikki törmäilemme toisiimme etsien täyttymystä, 

vaikka lopulta kimpoamme vain kauemmaksi, 

lähemmäksi itseämme.

Runo

Tyhjyys saa meidät harhautumaan
mustien aukkojen sydämiin.

Emme tunnista kaipuuta
oikeille kiertoradoille,

vaan vaellamme kuina
kuolleiden kivien ympärillä.

Ja miten äärettömienkin matkojen päästä
me etsimme turhaan toista loistavaa,
kun olemme kerran yhden kohdanneet.

Laskemme aikaa,
vaikka sen säikeet ovat katoavia

kuin tyhjyydet galaksien väleillä.

Throwback Thursday

 

  

 

 Tämä haalea kesä saa mielen harhautumaan menneisiin lämpötiloihin.

Runo

Olen hioutunut sinuun monta kertaa.

Tunnistan sanojesi sävelen,

vaikka kasvosi ovat toiset.

Jokainen kosketus on taideteos,

aikakaudet harjoiteltu.

Monesti olen sinut hylännyt,

sydämeni vihaan kastanut.

Piirtänyt rajat,

veistä kaulallasi pitänyt.

Lopulta ymmärsin armon.

Solmut avasin

ja päästin irti.

Olet siinä vielä,

vaikka ovi on auki.

Runo

Tunnen värit sisälläni.

Ne kulkevat ihon alla.

Saavat huokaamaan,

näkemään kuvia luomien alla.

Ne painavat synkkyyden ahtaalle,

pakottavat purkautumaan sormenpäistä.

Minä huudan kaipuutani.

Hamuan tuttua varjoa ylleni,

kunnes värit lävistävät jokaisen säikeeni.

Ja lopulta nostan kasvoni ylös

tunteakseni sateen.

Perjantaimusiikkia

Pala käsikirjoitusta

Jo lapsena mietin mitä sade on.

Seison sadettimien alla ja annan veden valua ihollani. Vaatteiden kosteus on kuin märkä syleily. Se on niin tuttu tunne, että olisi voinut kuvitella vanhan ystävän kädet ympärilläni. Tarhurit eivät ole enää vuosiin jaksaneet ihmetellä sitä, kun seison maataloussektorin peltojonojen keskellä etsien kaipuulleni kotia.

Joskus olin kertonut heille haluavani tietää miltä sade tuntuu. Heidän mielestään minä olisin kuulunut sen perusteella jollekin aivan toiselle sektorille.

Esivanhempieni kotimaassa oli vuodenaika nimeltä talvi. Olisin antanut mitä tahansa siitä, että sadettimista olisi alkanut sataa lumihiutaleita. Minun on vaikea käsittää, että planeetoilla ilma voi olla niin kylmää, että se saa veden muuttumaan kiinteäksi. Jääksi. Maistelen sanaa suussani ja suljen silmäni yrittäen aistia jokaisen iholleni osuvan vesipisaran.

Aiemmin nolostelin sitä, että halusin kokea ja tuntea. Nykyään verhoudun mielelläni outouteeni, joka on niin harmitonta, että ihmiset antavat minun olla rauhassa.

Minä olen tiedonetsijöiden sukua. Minun veressäni on halu tietää.

Haluan tietää, miltä sade tuntuu.

Raapale

Festarit

Hikinen junamatka läpi Suomen. Tarjoustalosta ostettu teltta pystyyn 20 minuutissa ja heti ensimmäisenä iltana ennätyksellisen nopeat punaviinikännit. Seuraavana päivänä tupakanpään kokoinen reikä teltassa. On niin kuuma, että ahdistaa. Heti aamusta on avattava kalja, että pää kestää. Milloin se bändi esiintyy? Ne soitti jo eilen.

Miksi täällä on näin paljon ihmisiä? Haluan suihkuun, mutta ei saatana näitä jonoja. Lähikaupasta lisää juomista. Sielläkin jono.

Ihanaa olla kännissä. Mä rakastan näitä ihmisiä. Äkkiä pittiin ja sata mustelmaa. Musiikki menee sieluun.

Viimeisenä yönä sataa telttaan. Paluumatkalla julmettu krapula ja maanantaina töihin. Sattuu joka paikkaan.

Ei jeesus, ei enää ikinä. Milloin ne liput tulevat myyntiin? 

Perjantaimusiikkia

Runo

Muistot kavahtavat toisiaan.

Ne lennähtävät parveksi lintuja,

joiden siivet viiltävät tietoisuuden reunamia.

Kun ne täyttävät ajatusten sinen,

putoavat haavoittuneet sydämen kammioihin.

Siellä ne laulavat surusta,

joka kaikuu jokaiseen kolkkaan.

Eikä kohta ole enää muuta

kuin lintuja mustanaan.

Runo

Rintaani aukeni pimeys.

Se repii niin,
että unohdan naurun.

Unohdan mitä on rakastaa
ja kastaa varpaat veteen.

Enkä tiedä mihin pakenisin,
kun joka puolelta katoavat syyt
tarttua enää mihinkään.

Liu'un lasia pitkin alas
samalla, kun osa minusta
puristuu pyöreään häkkiin.

Eikä tietä ole.

Vain haparoivat kädet
ja hengitys, joka toivoo katkeamistaan.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Miete

Liian herkkä elämään,
turhan vahva kuolemaan.

Jotain universaalia, joka on keksitty jo varmasti monin eri sanoin

Lue rakkaudesta

Tuhat ja yksi kirjaa

P.S. Rakastan kirjoja

Lukuneuvoja

Lapsuuden leikkipaikat

Sunnuntaimusiikkia

Runo

Nostan betoniseiniä.
Luon katoksi säikeitä,
joiden läpi pujottelu
olisi kauneinta tanssia.

Sanat sotkeutuvat
ensimmäiseen paulaan.
Kosketuksesta värähdys
ei koskaan muutu vavahdukseksi.

Seinien sisällä laulaa
suurin kauneus.
Se pelkää jäävänsä kuulematta.

Kuinka se pelkää.
Maalaa seiniin kuvia,
jotka ovat liikaa katsottaviksi.

Kunnes sinä ojennat minulle moukarin,
ja minä lyön ensimmäisen lyönnin

häikäistyen.